Soidensuojelu joutui poliittisen propagandan uhriksi

Soidensuojeluohjelmasta käyty keskustelu on ollut hämmentävää seurattavaa kaikille meille ympäristöpolitiikkaa pitkään vakavasti tehneille. Luonnon monimuotoisuuden katoaminen on nopeimmin etenevä ja merkitykseltään ilmastonmuutostakin suurempi uhka elinkelpoiselle maapallolle. Päästöjen saastuttama ympäristö voi palautua ennalleen, mutta kerran menetettyä luonnon monimuotoisuutta ei voi korvata tai palauttaa. Siksi arvokkaimpien ja uhanalaisimpien luontokohteidemme suojelu on niin tärkeää ja kiireellistä.

Soidensuojelun osalta poliittinen arvovalinta on hyvin yksinkertainen: kuinka tärkeänä pidetään suoluonnon arvokkaimpien kohteiden suojelemista myös tuleville sukupolville?

Arvovalintaa voi kärjistää rinnastamalla Fennovoiman ydinvoimahankkeen ja soiden suojelun. Politiikan keinovalikoiman näkökulmasta ne ovat samantyyppisiä: kumpikaan ei onnistu yksinomaan vapaaehtoisin keinoin.

Valtioneuvoston käsittelyyn tulee lähiviikkoina Fennovoiman pakkolunastushakemus. Yhtiö haluaa lunastaa pakolla Pyhäjoen Hanhikiven alueen maat, joita maanomistajat eivät ole vapaaehtoisesti myyneet tai vuokranneet ydinvoimalan alueeksi. Pakkolunastus kohdistuu neljään kiinteistöön.

Pääosa ydinvoimalaa varten tarvittavasta maa-alueesta on hankittu vapaaehtoisin kaupoin. Miksi ei siis kaikkia ydinvoimalan tarvitsemia maita hankita vain vapaaehtoista tietä? Miksei korvata myynnistä tai vuokraamisesta kieltäytyneiden omistajien maa-alueita joillain muilla tonteilla, vaikkapa viiden kilometrin päässä olevilla? Jokainen ymmärtää, miksi tämä ei toimi.

Soidensuojelussa on samanlainen tilanne. Hyvin pitkälle päästään vapaaehtoista tietä. Mutta onko hyväksyttävää, että yksi suojelua vastustava maanomistaja voi jossakin tilanteissa estää hyvin arvokkaan suokohteen suojelun tai peräti tuhota sen ilman sanktioita?

Emme hyväksy, että monopoliasemassa olevan yksittäisen maanomistajan kiristys voisi kaataa ydinvoimalan tai vaikkapa kaivoshankkeen. Miksi siis hyväksyisimme sen kaikkein arvokkaimpien luonnonsuojelukohteiden välttämättömän suojelun yhteydessä?

Yleisen edun, kuten luonnonsuojelun, turvaamista varten eri laeissa on viimeisenä mahdollisuutena lunastusoptio. Sitä joudutaan käyttämään esimerkiksi maanteitä tai voimajohtolinjoja rakennettaessa tai kaivoshankkeissa. Luonnonsuojelun keinona lunastusmahdollisuuteen on jouduttu turvautumaan käytännössä varsin harvoin.

Mielestäni on kaksinaismoralismia viljellä ”vapaaehtoisuus hoitaa kaiken, pakko on pahasta” -retoriikkaa luonnonsuojelussa, mutta hyväksyä yksityiseen omistusoikeuteen puuttuminen pakkolunastuksella esimerkiksi kaivos- tai energiahankkeiden toteuttamiseksi.

Kyse on arvovalinnoista. Jos suoluonnon arvokkaimpien kohteiden säästämistä myös tuleville sukupolville pitää aidosti tärkeänä tavoitteena, on mahdotonta esittää, että tavoite voitaisiin saavuttaa pelkästään vapaaehtoista tietä. Luonnonsuojelussa ääriliberalistinen puhdas hyväntahtoinen vapaaehtoisuus toimii yhtä hyvin kuin ajatus liikenteestä ilman pakottavia sääntöjä.

Valtioneuvosto voi toki päättää, ettei se laadikaan oikeusvaikutteista luonnonsuojeluohjelmaa vaan hyväksyy vain vapaaehtoisiin suojelutoimiin kannustavan poliittisen asiakirjan. Mielestäni tämä ei olisi kuitenkaan viisasta, koska tällöin arvokkaimpien kohteiden häviämiseen tai tahalliseen hävittämiseen ei voida puuttua.

Soidensuojeluohjelman malliksi on tarjottu METSO-ohjelmaa, joka perustuu valtioneuvoston periaatepäätökseen. Päätös ohjelman jatkamisesta vuosille 2014–2025 tehtiin kesäkuussa.

METSO-ohjelma ei ole luonnonsuojeluohjelma. Se ei perustu mihinkään lakiin. Valtioneuvoston sitä koskevaan periaatepäätökseen ei liity mitään oikeusvaikutuksia.

Soidensuojelun tehokas toteuttaminen vain METSO-ohjelman keinovalikoimalla on mahdotonta. Soiden suojelulle asetettuja tavoitteita ei voida saavuttaa mallilla, joka perustuu vain maanomistajien itse valitsemiin kohteisiin ja aloitteellisuuteen.

Olisi uskomatonta sumutusta väittää luonnonsuojeluohjelmaksi sellaista valtioneuvoston soidensuojelua koskevaa METSO-ohjelman tyyppistä periaatepäätöstä, jolla ei olisi oikeusvaikutuksia ja joka ei perustuisi lakiin. Ei siis ole syytä olettaa, että tällaista voitaisiin edes olla suunnittelemassa.

Ympäristöministeri on vakuuttanut, että soidensuojeluohjelmaa ollaan joka tapauksessa valmistelemassa ja että se tulee valtioneuvoston hyväksyttäväksi vielä tällä vaalikaudella. Tämä tarkoittanee, että ministeriössä edelleen valmistellaan luonnonsuojelulain mukaista oikeaa luonnonsuojeluohjelmaa.

Luonnonsuojelulain mukaista oikeusvaikutteista luonnonsuojeluohjelmaa valtioneuvosto ei voi kuitenkaan hyväksyä ennen kuin lain mukainen maanomistajien kuuleminen on tehty. Tämä on maanomistajien oikeusturvankin kannalta välttämätöntä. Jotta valtioneuvosto voi vielä tällä vaalikaudella hyväksyä luonnonsuojelulain mukaisen oikeusvaikutteisen soidensuojeluohjelman, lain mukaiset maanomistajien kuulemiset tulee käynnistää pikimmiten. Muutoin asia siirtyy väistämättä vaalien yli.

Luonnonsuojeluohjelmien toteuttamista koskevan luonnonsuojelulain 50 §:n 2 momentin mukaan ”suojelu on pyrittävä toteuttamaan ensisijaisesti vapaaehtoisin keinoin”. Keinotekonen ja todellisuutta vääristelevä vastakkainasettelu vapaaehtoisten ja lunastustietä toteutettavan luonnonsuojelun välillä ei siis lainkaan vastaa sitä tapaa, jolla luonnonsuojeluohjelmia käytännössä on jo pitkän aikaa toteutettu.

Uskon, että ympäristöministerimme ja hallituksemme eivät ole valmiita uhraamaan soidemme ainutlaatuisia luontoarvoja poliittisen propagandan polttoaineeksi.

sirpapietikainen
Kokoomus Hämeenlinna

Olen toiminut kansanedustajana (1983-2003), Kokoomuksen varapuheenjohtajana (1989-1993) ja ympäristöministerinä (1991-1995). Euroopan parlamentin jäsen olen ollut huhtikuusta 2008 lähtien.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu